Jos me kaikki olemme saman arvoisia ja jos meillä kaikille on oikeus omaan mielipiteensä, niin miksi ihmeessä me ihmiset sitten jaottelemme itsemme erilaisiin ryhmiin tai yhteiskuntaluokkiin? Mitä ihmettä oikein on tapahtumassa? Jos maailma on heräämässä parempaan huomiseen, niin kuinka voimme määritellä, että toiset ovat edelläkävijöitä ja toiset perässä hiihtäjiä, jos niitäkään. Aliarvioimme toisten ihmisten merkitystä maapallollamme, miksi ihmeessä teemme näin? Miksi emme voi hyväksyä sitä tosi asiaa, että jokainen meistä on arvokas tavallansa. Eihän ole meidän tehtävä päättää kuka on esimerkiksi henkisellä tiellä edistyneempi. Eihän sillä matkalla ole loppua, eikä myöskään mitään eri tasoja, joiden mukaan voisimme määritellä tärkeytemme maailmankaikkeudelle. Eikö kuitenkin ole niin, että olemme kaikki samassa arvossa yhtä tärkeitä, vaikka joku ei olisi koskaan kuullutkaan sanaa henkisyys tai sielun sopimus. Jokaisella ne kuitenkin ovat ja toisille ne vain ovat vähemmän tärkeitä kuin toisille. Toisille taas tärkeää voi olla elää elämänsä uraohjuksena tai suorittajana, mutta sallittakoon se hänelle. Hän on sen itse valinnut ja vaihtoehto todennäköisesti palvelee häntä sillä hetkellä parhaiten. Toisaalta voisihan ajatella niinkin, että hänellä on helppoa, kun hän ei ole päättänyt lähteä etsimään sisintään. (En kyllä väitä, että uraohjuksena oleminen estäisi sisimpäänsä katsomisen, mutta saattaa olla, että se jää vähemmälle J )

 

En voisi kuitenkaan sanoa, että henkisen tien kulkeminen olisi kovinkaan helppoa, vaan matkalta löytyy esteitä, joista on päästävä yli. Aloittaessaan matkan joku saattaa kääntyä takaisin ensimmäisen esteen kohdattuaan ja jättää tiensä siihen. Hän voi palata takaisin uskomansa elämän pariin ja elää onnellisena elämänsä loppuun saakka. Näin voi käydä useasti matkan varrella. Tulee jokin kumma tarve palata entiseen, siihen tuttuun ja turvalliseen, koska uutta ei näe selkeästi. Polku edessä on pimeä, pelottava ja arvaamaton. Mutta sinne olisi kuljettava. Menneeseen palaamisessa ei ole mielestäni mitään järkeä henkisen kasvun kannalta, jos siellä olevat asiat on todettu jo aikansa palvelleiksi. Parempi jatkaa huomiseen ja odottaa valon tulevan esiin sielläkin, se on lahja, se on lahja elämältä. Hän voi toki jatkaakin ja päätyä seuraavalle esteelle, astua sen yli ja jatkaa rohkeana eteenpäin. Hän tietää, että esteet ovat osa elämää ja niiden kanssa täytyy tulla kaveriksi, jotta elämäsi olisi helpompaa ja mukavaa. Ei ole oikein sanoa, että henkinen tie olisi kivikkoinen ja hankala. Toisaalta voi sen niinkin nähdä, mutta silloin katselee pelon silmin. Jos uskaltaisi ajatella, että tie on rakkauden tie, sitä voisi katsella lapsen uteliain silmin ja taivaltaa rohkeasti. Jo alkumetreillä olin minäkin luovuttaa, mutta jostain löysin uskoa elämään ja itseeni ja halusin itseltäni enemmän, tiesin pystyväni jatkamaan. Jos nyt luovutan, en koskaan saa tietää mitä elämällä olisi ollut minun varalleni sillä saralla.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Jatkan siis iloisesti matkaani hyväksyen kaiken erilaisuuden, hyväksyen itseni, rakastaen itseäni, rakastaen elämääni, arvostaen ihmiskuntaani, arvostaen maailmaani, kiittäen kaikesta.