Aivan kuin silmieni edestä olisi vedetty todella paksu verho ja olisin herännyt vuoden kestäneestä unesta, jota ei voi oikein kutsua painajaiseksikaan. Mutta jälkeepäin, kun miettii, tuntuu kummalliselta, miten on ajatellut asioista tietyllä tavalla ja uskonut kaikenlaiseen hömppään ja vielä luullut tarvitsevansa sitä kaikkea, jota tulee toimeen elämässään. Uskokomatonta, mutta totta, että tunnen itseni enemmän eläväksi kuin pitkään aikaan, vaikka kaikki näyttää vielä vähän sumuiselta enkä tiedä haluanko oikeasti katsoa ja nähdä. Olisi niin helppo vaan olla ja uskotella itselleen, että kaikki se mihin on uskonut ja panostanut elämässä, olisi juuri sitä mitä olen halunnut ja mitä kohti olen pyrkinyt. Miksi edes pyrkisin mihinkään, miksi en vaan voisi olla. Jatkuva tekemisen ja suorittamisen tarve kaikilla elämän osa-alueilla on saanut minut niin epätasapainoon, etten ole nähnyt itseäni kaiken sen sonnan takana. Mutta otin askeleen eteenpäin ja näen asiat eri tavalla. Kaikki on jotenkin paljon yksinkertaisempaa ja helpompaa kuin kuvittelin koskaan olevan. Luulin elämän olevan hankalaa ja, että sellaisten asioiden eteen, joita toivoo ja haluaa pitää tehdä hirveästi töitä. Eihän se pidä paikkaansa, kaikki tulee aikanaan, jos on tullakseen. Enkä voi etukäteen tietää mitä tuleman pitää. Hyväksyn sen vaihtoehdon ja lopetan jatkuvan pyrkimisen suuntaan tai toiseen, koska helpomminkin voi olla, jos vain uskaltaa olla, vain olla. Tässä ja nyt. Ja voin olla tässä ja nyt ilman mitään henkisiä opetuksia, en tarvitse siihen yhtään mitään, minun ei tarvitse tehdä sen eteen yhtään mitään, voin vain päättää olla ja se on siinä. Siis nyt vain olen ja nautin elämästä. Hui kun on ollut hurjaa ja tuntunut kuin matto olisi vedetty jalkojen alta ja kestänyt ikuisuuden nousta jaloilleen, omille jaloilleen, mutta tässä nyt olen ja seison. En vaadi mitään, en tarvitse mitään, koska minulla on jo kaikki mitä tarvitsen. Kiitos siitä.